Elly Griffiths: The Frozen People

 

Elly Griffiths: The Frozen People

Quercus 2025

343 s. 

Huimaavan tuottelias Elly Griffiths aloittaa jälleen uuden sarjan, ja jälleen aivan erilaisen kuin aiemmat. Varasin kirjan kirjastosta ihan vaan tekijän perusteella, esittelytekstin luin vasta kun sain kirjan käsiini. Suhtauduin hieman varauksellisesti, kun tajusin että tässä aikamatkaillaan. Ajattelin että noinkohan tämä menee dekkarigenreen vai onko kyseessä dekkarin ja scifin sekoitus, pahimmillaan sellainen sillisalaatti ettei tiedä mikä se on. Huoleni oli turha, tarina kyllä koukutti niin että luin kirjan viikonlopun aikana. 

Ali Dawson työskentelee poliisina cold case -yksikössä. Ero tavalliseen yksikköön on siinä, että he tutkivat todella vanhoja tapauksia. Osa ryhmästä on käynyt vuodessa 1976, mutta nyt tiimille tulee tähän asti vaikein keikka. Poliitikko Isaac Templeton kirjoittaa kirjaa suvustaan, ja hän haluaa tietää oliko hänen isoisoisänsä murhaaja vai ei. Huhu kertoo tämän kuuluneen Keräilijöihin, joihin pääsi jäseneksi murhaamalla naisen. Niinpä Ali matkustaa viktoriaaniseen Lontooseen vuoteen 1850, vain törmätäkseen murhapaikalle. Kaikki ei tietenkään mene niin kuin on suunniteltu, vaan Ali jää jumiin menneisyyteen. Alkujärkytyksen jälkeen hän päättää käyttää ajan hyödykseen, uskoen vakaasti että tiimi keksii keinot hakea hänet takaisin nykyhetkeen. Cain Templetonin omistamassa talossa hän tutustuu sekä isäntään että vuokralaisiin. On aikamoista tasapainoilua yrittää olla erottumatta joukosta, samalla selvittäen kuka murhasi Ettien ja onko Keräilijöihin liittyvissä huhuissa perää.

Myös nykyhetkessä tapahtuu murha, joka kiertyy sekä menneeseen aikatasoon että Aliin. Tiimillä on hikiset paikat, kun he yrittävät saada Alin takaisin nykyaikaan ja tutkia tuoretta murhaa. 

'But you are. You turn up at my house out of the blue, simply dressed but clearly possessing money. You walk the streets on your own, you eat like a trencherwoman, you ask questions about murder. Are all women in Hastings like you?'

'Yes,' says Ali. 'It's full of gluttonous hags with a morbid taste for death.'

Templeton laughs. 'You see what I mean. Tell me, Mrs Dawson, what happened to your husband?'

'Do you suspect me of murdering him?'

'I'm curious, that's all.'

Ali can't resist saying. 'Actually, I've had three husbands.'

Templeton's eyebrows raise. 'Three? You've been very unlucky to lose three husbands."

'Haven't I just?'

'Tell me about them.'

'Well', Ali thinks fast. 'My first husband was a lot older than me.' She thinks this is necessary to explain his tragic death. Besides, Declan is a good ten months older than her; Ali was one of the youngest in her year. 

Ei mikään mestariteos, mutta riittävän kiinnostava ja koukuttava että viihdyin sen parissa ja aion lukea seuraavankin osan. Kolmesti aviossa ollut viisikymppinen Ali on persoonallinen ja hauska hahmo. Hän on juuri muuttanut uuteen kotiin, mutta tässä hän on niin kiireinen ettei juuri ehdi olla kotona. Hänen ollessaan menneisyydessä Finn-poika majailee talossa huolehtien Terry-kissasta. Tarinaa seurataan etenkin alkupuoliskolla myös Finnin näkökulmasta, mikä tuo syvyyttä. 

Mielestäni molempien aikatasojen tapahtumat ovat yhtä kiinnostavia, mikä on aika harvinaista. Tarina on tasapainossa, eli kumpikaan aikataso ei ole liian hallitseva. En tiedä luinko kirjan liian ahnehtien, mutta joitain asioita jäi epäselväksi, jotenkin henkilöhahmojen sanomiset eivät täsmänneet siihen mitä tapahtui. Ja esimerkiksi kirotuista tuoleista olisi voinut kertoa perusteellisemmin ja aikaisemmin. 

Pointsit Griffithsille siitä, että on uskaltanut kirjoittaa näinkin erilaisen dekkarin. Mielenkiinnolla odotan, mitä seuraavassa tapahtuu. Ja entä sitten kun Ali Dawson on seikkaillut neljässä - viidessä kirjassa, alkaako sen jälkeen taas uusi sarja? Eipä Griffiths ainakaan toista itseään, kun uskaltaa lopettaa sarjat. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 40, "kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys". 

Philip Ellis: Rakkautta ja muita vedätyksiä

 

Philip Ellis: Rakkautta ja muita vedätyksiä

Englanninkielinen alkuteos Love and Other Scams (2023)

Suomentanut Laura Liimatainen

Tammi 2024

359 s. 

Romantiikka-tarra kirjassa hiukan arvelutti, mutta ei hätää, kyseessä on enemmän suuren ryöstöretken suunnittelu ja toteutus kuin tunteissa vellominen. Toki sitäkin on mukana mutta vain maltillisessa määrin. 

Cat Bellamyn elämä menee alamäkeä ja lujaa. Hänet potkaistaan pihalle työpaikastaan mainostoimistossa, ja tilapäiseksi tarkoitettu mutta pitkäksi venähtänyt asuminen kämppisten kanssa on päättymässä. Rahat ovat lopussa eikä Cat tiedä, miten selviää. Sitten hänen kouluaikainen ystävänsä Louisa kutsuu hänet iltapäiväteelle kertoakseen kihlauksestaan ja pyytääkseen häntä osaksi morsiusjengiä. Kun Louisa esittelee valtavan arvokasta timanttisormustaan, Cat saa idean. Yhdessä hotellin baarimikko Jaken kanssa hän tekee suunnitelman. He esiintyvät pariskuntana kihlajaisjuhlissa, joten heidät kutsutaan yhdessä myös häihin. Siellä he ryöstävät Louisan sormuksen ja jättävät tilalle 3D-tulostetun kopion. Matkan varrella on monenlaisia käänteitä ennen kuin päästään hääjuhlaa, eikä näyttelemisen tilalle tulevat oikeat tunteet helpota asiaa. 

Cat ja Jake eivät puhu toisilleen, eivät edes katso toisiaan silmiin, mutta silti heidän välilleen kehkeytyy leikki, kun he vaanivat saaliitaan, kuuntelevat tarkasti löytääkseen uhreiksi kamalimmat tyypit ja sitten lähestyvät ja tekevät sanattoman yhteisymmärryksen vallassa sen, mikä täytyy tehdä. Cat ei ole koskaan aiemmin ollut näin tietoinen ympäristöstään, ja niskakarvat nousevat pystyyn aina kun he onnistuvat, aina kun hän tai Jake saa napattua jotain jäämättä kiinni. On kuin Velocityn-keikka olisi päästänyt jotakin heissä valloilleen, ja nyt he ovat taajuudella, jota muut eivät kuule: Cat on täynnä jännittynyttä iloa, joka tuo mieleen lapsuuden hippaleikit ja piilosilla olon. 

"Helvetti soikoon", Cat sanoo hengästyneenä, kun he astuvat ilmastoidusta ostospalatsista takaisin hiostavaan heinäkuun aamuun taskut täynnä ja sydän takoen. 

"Sinä olit aivan järkyttävän hyvä", Jake kehuu.

"Yritin vain pysyä mukana."

"Ei kun sinä olet oikeasti hyvä."

Cat tuntee pienen ja vieraan ylpeyden läikähdyksen siitä, että Jake on edes hieman vaikuttunut hänen taidoistaan. Sitten Jake lisää virnistäen: "Flossy."

"Naama umpeen", Cat sanoo, kaivaa rötössaaliista huomaamatta kaksikymppisen ja ojentaa sen jalkakäytävällä istuvalle miehelle. 

Tykkäsin, tämä oli sekä hauska että kutittelevan jännittävä. Jännitys ei ole dekkarimaista jännitystä vaan esimerkiksi sitä, saako Cat hankittua riittävästi rahaa voidakseen osallistua morsiusjengin tapahtumiin, ehtivätkö Cat ja Jake väärentää timantin ajoissa, joutuvatko he sittenkin jättämään keikan väliin. Pidin kovasti siitä, että sorminäppäryyttä harjoittaessaan molemmat varastavat rahaa tai omaisuutta sellaisilta ihmisiltä, jotka kohtelevat toisia huonosti tai ovat ylimielisiä itsensä kehujia. Ei siis tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa nauttiessaan ryöstelystä lukemisesta. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 30, "kirjassa on häät tai hautajaiset".

Rakkautta ja muita vedätyksiä on luettu myös blogissa Kirjojen keskellä.

Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku

 

Marianne Cedervall: Viimeisen laulun kaiku

Ruotsinkielinen alkuteos När sista strofen klingat ut (2020)

Suomentanut Riie Heikkilä

Otava 2025

336 s. 

Olemme saapuneet Mullvaldsin murhat -sarjan viimeiseen osaan, toisaalta ikävää, toisaalta hyvä. Olen viihtynyt Ankin ja Tryggven seurassa, mutta Mullvaldsin kokoisessa paikassa ei riitä murhattavia kahteenkymmeneen kirjaan. On hyvä päättää sarja, ennen kuin se alkaa toistaa itseään. 

Tällä kertaa Gotlantiin saapuu Ankin ja Tryggven lomamatkallaan tapaama pariskunta Tomas ja Nils. Tomaksella on mukanaan nippu kirjeitä, joita hänen isotätinsä lähetti saarelta 1950-luvulla ennen kuin katosi jäljettömiin. Tapaus kiinnostaa tietenkin myös Ankia ja Tryggveä, jotka kaivelevat tapausta tahoillaan. Kun myös Tomas katoaa, he ymmärtävät että joku tietää Dagnyn kohtalosta mutta ei halua kenenkään saavan sitä selville. 

Katoamistapausten lisäksi stressiä aiheuttavat joulun aika sekä juuri pyhiksi iskevä lumimyräkkä, joka jättää saaren eristyksiin. 

"Mistä miehestä hän oikein kirjoittaa?" ihmetteli Svante. 

"Sen minäkin haluaisin tietää", vastasi Tomas taitellen kirjeen.

"Eikö hän kirjoittanut enää mitään muuta?"

"Ei, tämä oli hänen viimeinen kirjeensä. Kukaan ei sen jälkeen kuullut hänestä tai löytänyt hänestä mitään jälkiä."

Tomas liu'utti kirjeen takaisin laukkuunsa. Hän veti kirkonpenkille heittämänsä takin ylleen ja valmistautui lähtemään.

"Se ukko joka nousi ja lähti tiesi taatusti jotain", sanoi Svante Hemlin ja nousi seisomaan. "Olen siitä vuorenvarma. Eikö poliisi tutkinut tapausta?"

"En tiedä mitä poliisi teki, mutta toki se siellä täällä esiin putkahtava mies on kummallinen. Hän ei varmaankaan enää ole elossa, mutta voisi olla vaivan väärti yrittää selvittää, kuka hän oli."

Kun Tomas hetkeä myöhemmin toivotti hyvää joulua ja lähti kappelista, ulkona oli alkanut hämärtää. Tuuli oli yltynyt, lunta pyrytti ja auto oli taas aivan lumen peitossa. Ensimmäistä kertaa koko päivänä hän alkoi miettiä, pääsisikö hän sittenkään takaisin Ardrebohon. Hän todellakin halusi herätä Nilsin vierestä huomisaamuna ja antaa hänelle joululahjan heti aamukahvilla. Kengittäjä teki hänelle pienen väylän lumeen, jotta Tomas pääsi matkaan ja takaisin tielle, jolle oli jälleen kinostunut lunta. Pienen matkan päässä hän näki valonvälkettä. Jollakin oli lyhty tai taskulamppu. Kyseessä oli varmasti joku, joka tarvitsi apua myrskyssä. Tomas jarrutti varovaisesti tien reunaan ja astui ulos. Vastassa oli ihminen, jonka kasvot oli kääritty kaulaliinaan ja pipo vedetty syvälle päähän. Hän näki vain silmät ja nenän. 

Ihan kelpo peruspehmodekkari, jonka kanssa viihtyy mutta josta ei välttämättä jää kovin pitkäkestoisia lukumuistoja. Anki ei ole genren pahin häslääjä, vaikka onnistuukin saamaan itsensä hengenvaaraan ainakin kertaalleen jokaisessa osassa. Tryggven kanssa he ovat tasapainoinen kaksikko, ja tällä kertaa mukana on hiukan myös Ankin lapsenlapsen Majan näkökulmaa. 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

 

Joel Haahtela: Sielunpiirtäjän ilta

Otava 2025

237 s. 

Joel Haahtela on jälleen kirjoittanut kokoaan suuremman romaanin, jossa taide ja elämä kietoutuvat yhteen. 

1670-luku. Nimetön vanheneva maalari suostuu ottamaan vielä yhden oppipojan. Tai oikeastaan hän lupaa ystävälleen miettiä asiaa, mutta ystävä hoitaa asiat niin että oppilas saapuu seuraavana aamuna. Jacob on toden totta lahjakas, ja tämän kautta mestari muistelee kuollutta poikaansa. Myös edesmennyt vaimo on vahvasti läsnä muistoissa. 

Mestari maalaa vielä viimeistä tauluaan, mutta ei suostu näyttämään sitä kenellekään. Eikä hän suostu ottamaan uusia tilaustöitä, mutta saa vakuutettua silkkikauppiaan siitä, että Jacob on nuoresta iästään ja vähäisestä kokemuksestaan huolimatta riittävän taitava maalari. Mestari opettaa Jacobille muotokuvan tekemisen hienoudet; sen miten kohteesta tulee monille ihmisille samaistuttava ja miten joku yksityiskohta voi olla ratkaisevan tärkeä. 

Kerran Jacob arastelee kättään, ja mestari epäilee kotiolojen olevan pielessä. Kun tulipalo tuhoaa köyhien alueen lähes täysin, Jacob ja tämän äiti muuttavat mestarin taloon. He muistuttavat häntä aiemmasta perheestä, mutta hän ei oikein tiedä uskaltaisiko kiintyä uusiin asuinkumppaneihinsa. Rakkaus poismenneitä kohtaan on yhä suuri.

Jacob kuuntelee ja luulen, että hän ymmärtää sanani, vaikka on tietysti toinen asia, näkyykö ymmärtäminen kankaalla. Yritän vielä selventää ajatuksiani sanomalla, että usein luonnos on elävämpi kuin lopullinen teos. Monet maalarit pyrkivät arvokkuuteen ja työstävät samalla elämän pois, jäykistävät lihakset ja latistavat ilmeen. Cuypers näkee itsensä tietyllä tavalla, mutta me opetamme hänet näkemään toisin: katsomaan itseään kasvoista kasvoihin. 

Jumalan kuvaa me etsimme ja sen päälle maalaamme kaikki langenneen ihmisen kerrokset: ylpeyden, pelon, surun, syyllisyyden ja rakkauden. Maalaamme kaikki menetykset ja jokaisen elämässä kertyneen vuoden. Tavallinen maalari kuvaa ihmisen niin kuin muut hänet näkevät, todellinen mestari taas sellaisena kuin hän on, ilman tämän maailman naamioita. 

Ai että, olipahan taas vangitsevan kaunis tarina! Kaunis, vaikkakin haahtelamaiseen tapaan haikea ja paikoin surullinenkin. Kielenkäyttö on jälleen taiturimaista; lauseet ovat samaan aikaan keveitä ja painavia, ilman turhia koukeroita ne herättävät paljon ajatuksia. Tunnelma on kiireetön, joten lukijan on helppo pysähtyä kirjan ääreen ja edes hetkeksi unohtaa kaikki muu. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 23, "pidät kirjan nimestä". 

Claire Douglas: Salaisuus talossa nro 9

 

Claire Douglas: Salaisuus talossa nro 9

Englanninkielinen alkuteos The Couple at No. 9 (2021)

Suomentanut Heli Naski

Publiva 2025

422 s. 

Claire Douglas on kirjoittanut useita jännäreitä, joista nyt on saatu ensimmäinen suomeksi. Kirja on hänen seitsemäs teoksensa, mutta ne ovat kaikki yksittäisiä kirjoja eivätkä sarjaa, joten suomennos- tai lukemisjärjestyksellä ei ole väliä. Tämän ensimmäisen kokemuksen perusteella aion lukea häneltä muutakin. 

Saffy ja Tom ovat muuttaneet pieneen englantilaiskylään Saffyn perimään taloon. Eipä aikaakaan kun puutarhasta löytyy remontin yhteydessä kaksi ruumista. Käy ilmi, että ruumiit ovat muutaman vuosikymmenen takaa, eli ajalta jolloin Saffyn isoäiti paitsi omisti talon myös asui siellä jonkin aikaa. Saffyn äiti Lorna matkustaa Espanjasta kotiin ollakseen tyttärensä tukena mutta myös selvittääkseen tämän kanssa, mistä on kyse. Pystyykö hoitokodissa asuva, dementoitunut Rose kertomaan tyttärelleen ja tyttärentyttärelleen, mitä talossa on tapahtunut? 

Ruumislöytö tietysti laittaa kylässä juorut liikkeelle ja tuo toimittajat Saffyn ja Tomin ovelle. Sinne ilmestyy myös hämäräperäinen, yksityisetsiväksi itsensä esittelevä mies, joka kaipaa Rosen taloon piilottamia todisteita. Todisteita mistä, kummastelee talon väki. Karmeasta löydöstä ja painostavasta tunnelmasta huolimatta Saffy ja Rose kaivelevat johtolankoja etenkin siksi, että voisivat osoittaa ettei Rose ole ollut tapahtumiin osallisena millään tavalla. Pikkuhiljaa he saavat tietää asioita, jotka järkyttävät heitä perin pohjin ja pakottavat heidän katsomaan elämäänsä ihan uudesta vinkkelistä. 

Tarina etenee myös Theon näkökulmasta. Theo löytää isänsä työhuoneesta lehtiartikkelin ruumislöydöstä. Tunnekylmä isä raivostuu Theon kysyessä asiasta, jolloin tämä alkaa epäillä isällä olevan jotain salattavaa. Mitä se voisi olla, ja kuinka hän pystyisi saamaan sen selville? 

Välillä hypätään vuoteen 1980 ja Rosen elämään. Sieltä saadaan pieniä vihjeitä tapahtumista, mutta ei liikaa eikä liian aikaisin. 

"Sheila. Häijy pieni tyttö."

Kuka on tämä Sheila, jonka hän mainitsee yhä uudestaan? Niin kovasti kuin tahtoisinkin tietää lisää, minun pitää saada hänet keskittymään käsillä olevaan aiheeseen. "Muistatko vielä, kun asuit Skelton Placen talossa, mummi?"

Mummi ojentautuu. "Totta helvetissä muistan. En ole mikään typerys."

Häkellyn. Mummi ei ole koskaan puhunut minulle tällaiseen sävyyn, enkä ole koskaan kuullut hänen kiroilevan. "Tiedän kyllä, ettet ole tyhmä", lepyttelen. 

Meidät keskeyttää äidin ääni. "Minusta meidän pitäisi jättää kuulusteleminen poliisille, kulta."

"En minä kuulustele mummia", puolustaudun ja mulkaisen äitiä. Vaikka kuulustelenkin. Mutta äiti ei osaa käsitellä mummia, minä taas osaan. Nurkkaukseemme laskeutuu jännittynyt hiljaisuus. Tiedän äidin hautovan itsekseen sitä, ettei mummi muistanut häntä. Ymmärrän, miten loukkaavaa se on, mutta joskus mummi ei muista minuakaan. Äiti ei ole käynyt hoivakodissa kovin usein. Minun olisi pitänyt varoittaa äitiä, että näin voi käydä.

"Jean löi häntä", mummi rikkoo äkkiä hiljaisuuden. 

Kumarrun häntä kohti. "Kuka on Jean?"

"Jean löi häntä. Jean löi häntä päähän, ja hän kaatui maahan."

Pidätän hengitystäni, jotten häiritsisi mummin ajatuksenjuoksua. Suorastaan tunnen äidistä uhkuvan jännityksen. 

Tykkäsin! Tässä ei ole väkivaltaa eikä juuri jännitystä, mutta tarina on tosi kiinnostava ja koukuttava. Eri näkökulmat toimivat ja tuovat lukijan eteen monia mahdollisia tapahtumakulkuja. Tapahtumat etenevät tasapainossa, eli tasaisen varmasti koko ajan. Ei ole tyhjäkäyntiä eikä sitä, että kaikki rysäytettäisiin yhtäkkiä kasaan viimeisillä sivuilla. 

Henkilöhahmoista Tom jää etäisimmäksi vaikka hän on paikalla paljon. Ehkä se johtuu siitä, että tarinaa ei kerrota hänen näkökulmastaan, eikä hänen roolinsa ole paljoa muuta kuin tukea Saffya ja tehdä talossa pieniä korjauksia. Saffyn, äidin ja isoäidin keskinäiset suhteet ovat isossa roolissa, mutta mitään ihmissuhdejaarittelua tai traumojen purkamista tämä ei ole. Paljon ajatuksia herättävää kyllä, ja paikoin surullistakin.

Toivon, että saamme pian lisää Douglasin kirjoja suomeksi. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 39, "kirjassa etsitään ratkaisua arvoitukseen". 

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

 

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

Otava 2025

416 s. 

On vaikea purkaa sanoiksi se, mitä ajatuksia kirjan lukeminen herätti. Olin alkuun innostunut, välillä ärsyyntynyt, puolivälissä hilkulla jättää kesken, uudelleen innostunut, liikuttunut. 

Hitler on kutsunut suomalaisten SS-miesten omaisia Ruhpoldingiin, ja sinne suurperheen äiti Alma matkustaa pariksi viikoksi elokuussa 1943. Kaikki on alussa outoa ja ihmeellistä: hotellihuoneet, lentokone, vuoret, hienot ateriat, kylpylähoidot, tyylikkäät ihmiset... Mutta nopeasti kaikesta tulee tuttua. Hämmennystä aiheutuu paluumatkasta, jossa riittää ongelmia eikä kaikki enää olekaan viimeisen päälle järjestettyä.

Elokuussa 2023 Alman lapsenlapsenlapsi Ilona työskentelee lentoemäntänä ja kiertää maailmalla. Välit isään ovat olemattomat, huoli muistisairaasta äidistä suuri eikä aikuisen pojankaan kanssa ole helppoa. Ja kun Ilona saa käsiinsä Alman kirjoittaman matkakirjeen, hän kokee järkytyksen. Kuinka kummassa isoisoäiti saattoi tuosta noin vaan langeta ihailemaan Saksaa ja Hitleriä. 

Tehoa tarinaan tuovat lyhyet kohtaukset, joissa nähdään Alman ihailemien asioiden toinen puoli. Se, että kuorma-autollinen ihmisiä ei ole menossa töihin, että kaikki ihmiset eivät saa lämpimiä kylpyjä, että junat menevät eri suuntiin. 

Kantaja nostaa Alman laukun tavaratelineelle ja kumartaa pienesti. Alma miettii pitäisikö sille nyt antaa jotain rahaa, mutta kun mies poistuu kättään ojentamatta, Alma ajattelee, että kyllä saksalaiset nämäkin asiat ovat varmasti ajatelleet ja maksaneet. Kaikki on ollut niin ihmeellisen hyvin järjestettyä.

Hän asettuu ikkunapaikalle.

Viereisellä raiteella seisoo tavarajuna, ja Alman ikkuna on vaunujen välisessä aukkokohdassa. Aukossa näkyy liikettä. Tavarajunan toisella puolella kulkee väkeä, ensin joku saksalaiseen univormuun pukeutunut sotilas, ja hänen perässään kauhean laihoja ja huonoihin vaatteisiin puettuja ihmisiä, miehiä, naisia ja lapsia, mistä lie pelastettuja.

Alma katsoo kiitollisena sylissään lepäävää Riian hotellista mukaan saatua eväspakettia. Hän ei muista milloin olisi viimeksi syönyt näin paljon herkullista ruokaa yhden vuorokauden aikana. Toivottavasti nuo tuntemattomat ratapihalla kulkijatkin saavat pian vatsansa täyteen ja puhdasta ylle, pääsevät nauttimaan saksalaisesta vieraanvaraisuudesta.

Tykkäsin kovasti vuoden 1943 aikatasosta. Alma on menettänyt miehensä ja puolet lapsistaan mutta on selvinnyt. Hän luottaa siihen, että Jumala ei anna kenellekään enempää kuin mitä tämä jaksaa kantaa. Siispä hän jaksaa. Matkan alussa hän on kovin arka, mutta rohkaistuu loppua kohti. Suoranainen voitto on, kun hän kielitaidottomana onnistuu tilaamaan itselleen kahvia ja jäätelöä. Saksa tuntuu suorastaan ihmeelliseltä, mutta Alma ei unohda kotia ja arvostaa sitä koko ajan. 

Nykyhetken tasossa en meinannut millään saada otetta Ilonasta. Jotenkin hän tuntui etäiseltä. Hänen poikansa Aku oli suorastaan ärsyttävä, ja kun Akun tyttöystävä Amanda paljastui koronarokotekriittiseksi ja alkoi epäillä Ilonan äidin muistisairauden johtuvan rokotteesta, olin lopettaa lukemisen siihen paikkaan. Näin yhden tuttavani luisuvan korona-ajan kaninkoloon ja näin mitä se teki hänen ihmissuhteilleen ja mielenterveydelleen. Näin onneksi hänen kipuavan sieltä lopulta pois. 

Puolenvälin paikkeilla tapahtui kuitenkin jotain, ja luin kirjan loppuun lähes yhtä soittoa. Sain otteen Ilonasta ja aloin pitää hänestä. Ehkä siihen asti ihmiset ovat jotenkin irrallisia toisistaan, sukulaisuussuhteista huolimatta. Sitten kun Ilona joutuu pysähtymään niin sekä hän että perheenjäsenet tulevat tiiviimmäksi paketiksi ja lähemmäs lukijaa. Ilonan matka Akun luo on jo yhtä juurevaa ja voimakasta kuin Alman osuudet. 

Tykkäsin siitä, että aikatasot vaihtelevat tiheään. Tarina alkaa vuodesta 1943 ja vie heti mukanaan. Ehkä Alman kokemukset ovat niin paljon intensiivisempiä kuin Ilonan, että siksi minulla kesti niin kauan päästä nykyhetken imuun. Ilona hahmona on etenkin alkupuolella varsin hailakka Almaan verrattuna. Jos Ilonan osuudet olisivat olleet pidempiä, olisin kenties jättänyt kirjan kesken. Nyt tiesin koko ajan, että pian päästään taas Alman matkaan. 

Kirja on luettu myös Kirsin Book Clubissa sekä Kirjallisuutta ja tutkimusta -blogissa. 

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

 

Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

Norjankielinen alkuteos Mormor danset i regnet (2015)

Suomentanut Saara Kurkela

WSOY 2025

309 s. 

Juni on menettänyt muutaman vuoden aikana ensin isovanhempansa ja sitten äitinsä. Hän lähtee väkivaltaista puolisoaan pakoon sukunsa taloon nimettömäksi jäävälle saarelle. Kuten niin monissa kirjoissa viime vuosina, hän löytää valokuvan, tai itse asiassa kaksi. Toisessa on isoäiti Tekla saksalaisen sotilaan kanssa, toinen on isovanhempien hääkuva - jossa Junin äiti on jo syntynyt. Mitä valokuvat tarkoittavat? 

Naapurimökkiin ilmaantuu Georg, joka lähtee Junin seuraksi selvittämään tämän isovanhempien tarinaa. Asiaan tietysti kuuluu, että kaksikon välillä kipinöi alusta asti. 

Toisessa aikatasossa seuraamme Teklaa, joka joutuu häpeään rakastuttuaan saksalaiseen Ottoon. Suhdetta ei hyväksy sen enempää perhe kuin yhteisö. Tekla valitsee rakkauden ja lähtee Oton kanssa kohti Saksaa ja tämän kotikaupunkia. Raunioiksi pommitettu maa ei anna rakastavaisille sitä mitä he odottivat. Pian Teklan elämä on säpäleinä. Saako hän kursittua palat kasaan?

Muistot tulvivat mieleeni verkkokalvoille ilmestyvinä terävinä kuvina: näin mummin täällä puutarhassaan iltasateessa yllään yksi punaisista mekoistaan. Hän ei koskaan käyttänyt housuja vaan  aina yksinkertaisen mallisia mekkoja, usein punaisia, niin arkena kuin juhlissa. Mummi rakasti värejä, enkä koskaan nähnyt häntä mustiin pukeutuneena - en edes vaarin hautajaisissa.

- Hän on sekaisin, Lilla sanoi, kun mummi tanssi rauhallisesti lämpimässä kesäsateessa.

- Ei hän sekaisin ole, vaari vastasi. - Hän on iloinen.

En koskaan nähnyt mummia niin suruttoman näköisen kuin silloin kun hän tanssi sateella puutarhassaan. Panin silmät kiinni ja tunsin hänen tuoksunsa, sen, miltä mummi tuoksui ollessaan iloinen. 

Toisina päivinä hänen tuoksunsa oli toisenlainen. 

Vaikka tämä on monin paikoin samanlainen kuin useat muut toiseen maailmansotaan liittyvät romaanit, on kuitenkin myös eroja. Tässä ei piilotella natseilta vaan rakastutaan miehittäjään, ei jouduta lähtemään kotoa vaan valitaan muuttaa toiseen maahan. Mielestäni Teige kertoo todella koskettavasti ja elävästi Teklan tunteista ja kokemuksista. 

Ja kuten niin monessa vastaavassa kirjassa, mennyt aikataso on kiinnostavampi kuin nykyinen. Juni jää aika etäiseksi, enkä tahdo jaksaa sitä että kuvioihin pitää aina tulla mies ja romantiikkaa. Olisin mieluummin halunnut Junin selvittävän asioita toisen naapurimökin asukkaan, seitsemänkymppisen Alfredin kanssa. 

Helmet-lukuhaasteeseen täytän kohdan 20, "kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja".